Reilun viikon kestänyt Chicagon reissu on nyt takana. Suoritimme lenkin välillä Kuopio-Helsinki-Chicago-Lontoo-Helsinki-Kuopio. Yhteensä 22 tuntia lentämistä, kuutisen tuntia lentokentillä pyörimistä, toista tuntia eri jonoissa seisomista, seitsemän yötä hotellissa sekä massiivinen määrä kävelyä. Aikaero Suomen ja Illinoisin välillä oli rapoisat kahdeksan tuntia - ei siis toivoakaan järkevästä online-yhteydenpidosta läheisten kanssa.
Mutta miksi päädyinkään Chicagoon?
Neuroscience on maailman suurin neurotieteiden tapahtuma ja joka vuoden merkkitapaus, joka järjestetään vuodesta riippuen Chicagossa, Washingtonissa tai San Diegossa. Tapahtuman järjestää Society of Neuroscience (SfN). Kyseinen järjestö koostuu lähes 40000 neurotieteilijän kansainvälisestä yhteisöstä. Sfn:n tehtävänä on yhdistää tutkijoita, levittää tietoa neurotutkimuksesta sekä edesauttaa tieteen huomioonottamista poliittisella tasolla. SfN julkaisee myös viikottain Journal of Neuroscience -lehteä, jonka impact factor oli 6.34. Ihan sivun mennen selitellen, impact factor siis kuvaa lehden laadukkuutta (tästä voidaan toki kiistellä). Itselläni on nyrkkisääntönä, että alle yhden on epäilyttävä, kahden pintaan on luettava ja yli viiden on hyvä. Mutta takaisin asiaan.
Kulttuurishokki
Saavuimme Chicagoon alkuillasta paikallista aikaa, aamuyöstä henkistä aikaamme. Heti sisälle päästyämme oli vastassa massiivinen USA:n lippu. Ettei vain kenellekään jää epäselväksi missä ollaan. Jouduimme seisomaan yli puoli tuntia jonossa turvatarkastukseen valtavassa huoneessa, jonka katto oli liehuvan lipun mallinen sinisillä raidoilla. Jep, edelleen oikeassa maassa. Meidät kuvattiin johonkin tulliviranomaisten tietokantaan ja jouduimme vastailemaan kysymyksiin matkan tarkoituksesta. Oikein vastaneet pääsivät jatkamaan toiseen terminaaliin, jossa oli lipuin koristeltu McDonalds. Jep, jep.
Hotellimme sijaitsi "hyvällä" alueella, mikä ei tarkoittanut sitä, että palvelu olisi pelannut, mutta ainakaan emme nähneet torakoita. Olimme varanneet työkaverini kanssa huoneen kahdelle, mutta saimme vain yhdet lakanat. Todettuamme sohvasängyn nukkumiskelvottomaksi päädyimme nukkumaan siskonpedillä... Kiusallista, mutta onneksi sänky oli mallia XXXXXXL. Hotellin naapurissa oli valtava McDonalds sekä hämmentävä kahvila, jota valvoi jättisammakko helvetistä.
Ensimmäisen päivän käytimme reilusti aikaeroväsymyksen kanssa taisteluun sekä maisemien katsomiseen. Paikalliset näyttivät mieltyneen hervottoman kokoisiin pilvenpiirtäjiin sekä nykytaiteeseen. Kaupunki pidetään todella siistinä ja koska kadut ovat monen kaistan levyisiä, ahtaanpaikankammo ei pääse iskemään.
Muutama huomio ihmisistä. Kaikilla tuntui kiire, mutta silti kadulla kompastunutta rouvaa riensi auttamaan viisi bisness-miestä. Kaikki myös kantoivat mukanaan take-away-kahvia. Tai no, "kahvia". Starbucksin supermakean Pumpkin Spice Latten (300 kcal) jälkeen yritimme löytää ehtaa tavaraa. Vinkiksi kaikille Chicagoon meneville suomalaisille: Trump-Towerin lähellä on Corner Cafe -niminen paikka, josta saa "European Style" -kahvia, jossa on noin 95% vähemmän makeutusaineita sekä oikeaa maitoa muiden paikkojen kasvisrasvakorvikkeen sijaan. Tämä ei ole mainos, vaan hengissäselvitymisopas. Paikalliset juovat kahvinsa barbaarisesti kävellessä, joten meille turisteille riitti mukavasti istumapaikkoja jopa lounasaikaan.
Vaikka nautinkin Chicagon maisemista ja rohkeammasta katukuvasta, en voi olla mainitsematta isoja ongelmia, jotka suorastaan hyppäsivät silmille. Joka kulmassa oli kerjäläisiä. Suurin osa oli miehiä, ikähaitari vaihteli parikymppisestä eläkepapparaiseen. Aamuisin heitä näki nukkumassa metron ilmanvaihtoventtiilin päällä. Toisekseen ihmisiä oli paljon enemmän ns. paskaduuneissa, joista osa tuntui käsittämättömän turhilta. Seurasimme jonkin aikaa nuorta naista, joka vietti päivänsä seisten paikallisjunan laiturilla soittaen sireeniä aina kun juna oli tulossa. Toinen nainen valvoi liukuportaiden käyttöä. Erään kuuttakymmentä käyvän miehen ainoa tehtävä oli kantaa hotellivieraiden laukkuja. Konferenssikeskuksessa oli kengänkiillottaja. Kyllä vain, KENGÄNKIILLOTTAJA.
Neuroscience 2015 - Paljon melua (tyhjästä?)
Tämän vuoden Neuroscience järjestettiin McGormick Place -nimisessä kongressikeskuksessa, joka oli on valtava tila valtavalle tapahtumalle. Vaikka kävijöitä oli 29 000, erilaisia esityksiä, lähinnä postereita 15 000 ja yrityksiä 517, täytimme hädin tuskin yhden sivurakennuksen.
Päivät kuluivat hyviä postereita metsästäessä ja luennoilla käydessä. Ohjelmaa oli aamu kahdeksasta iltakymmeneen, mutta pääantina oli muiden tutkijoiden tutkimukseen tutustuminen. Itsellänikin oli posteri esillä yhtenä aamupäivänä. Vaikka tapasin muutaman todella mielenkiintoisen tutkijan, yleisesti ottane olin vähän pettynyt. Turhan moni oli sortunut oksentamaan kaiken tiedon valtavaksi tekstimuuriksi, jota ei jaksanut lukea tai posterin sisältö ei vastannut lainkaan otsikkoa. Olin myös pettyny miten moni esittelijä ei vain saapunut paikalle.
Toisijainen anti
Neuroscienceen kuului myös yritysten esittelypöytiä. Sain saaliikseni kymmenen ilmaista teepaitaa, muistikkuja, mukeja, pinssejä, magneettejä ynnä muuta "hyödyllistä". Varsinainen seikkailu oli yrittää saada kaikki tullistä läpi. Painoraja ei onneksi ylittynyt, mutta pelkäsin, että laukku herättää huomiota läpivalaisussa...
Takaisin Suomeen...
...monen turvatarkastuksen läpi. Meidät skannattiin Chicagossa ja heti koneesta päästyämme Lontoossa. En tiedä mitä tullivirkailijat olettivat matkalla tapahtuneen.
Ette muuten usko miten hyvältä tuntui kääntää kello taas Suomen aikaan. Ensi vuonna Neuroscience järjestetään San Diegossa, joka sijaitsee USA:n länsirannikolla lähellä Meksikon rajaa. Saas nähdä päädynkö vielä sinnekin!
-Ninni
P.S. Viralliset Chicago-selfiet:
 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti