Kaikki tämän blogin vakiokirjoittajat ovat tai ovat olleet tai pienryhmäohjaajia (lyhennettynä PROt eli siis parhaat). Pienryhmäohjaaja on juurikin se hämärä tyyppi, joka ohjaa pienet fuksit (= yliopiston ekaluokkalaiset) sisään yliopisto-opiskelun saloihin eli vastaa vaikkapa kysymyksiin "missä on opintotoimisto?", "miten ilmoittaudun kursseille?" tai "voiko ruokaillessa ottaa enemmän kuin yhden palan leipää?".
Tässä hommassa on havaittavissa myös tietty jatkumo (you'll see). Memmun ehdotuksesta (kiitos!) sitten päätettin kasata tälläinen yhteisteksti, jossa jokainen muistelee/pohtii omaa PRO-aikaansa.
Tässä hommassa on havaittavissa myös tietty jatkumo (you'll see). Memmun ehdotuksesta (kiitos!) sitten päätettin kasata tälläinen yhteisteksti, jossa jokainen muistelee/pohtii omaa PRO-aikaansa.
Krista
Tässähän täytyy nyt tietää, että olen ollut PRO:na kaksi peräkkäistä vuotta ja senkin jälkeen vielä vara-PROna. "Ammattitaito" on siis rautaisa (tai ainakin kuparinen) ja kokemusta sekä mielipiteitä on yli oman tarpeen ja muiden sietokyvyn. Myös tämä teksti on pitkä kuin linnanjuhlien kutsuvierasluettelo.
Ninni on päässyt näkemään minut silloin kun olin vielä aloitteleva PRO. Sisäisesti etsin vielä toimivaa ohjaustapaa, mutta yritin kyllä vakuuttaa pienille fukseille olevani kaikkivoipa ja -tietävä kansalliseepos, jolta saa kysyä niitä kuuluisia typeriä kysymyksiäkin. En tiedä kuinka onnistuin, mutta hyvää palautetta sain eikä kovin moni fuksi ainakaan jäänyt pois kyydistä (Yhtä lukuunottamatta. Kuulemma pienryhmäohjausta ei kannattanut hänen mielestään käydä, koska siitä ei saa tarpeeksi opintopisteitä... Hei haloo, olisikohan siinä PRO:ssa jokin muu tärkeämpää kuin nopat? Vieläkin puistattaa koko muisto...).
Muutamien yksittäisten muistojen lisäksi ekasta PRO-vuosikerrastani muistan parhaiten pienryhmäni koon - 12 henkeä! Ihan älytön määrä ihmisiä ohjattavaksi, nimiä opeteltavaksi jne. Ja minä sain vielä porukan molemmat ja ainoat Niinat (opin muistamaan teidän sukunimet oikein päin vasta hallitusvuonna, anteeksi vaan). Katkeruus maksimus. No ei, mukavan haastavaa, mutta silti palkitsevaa oli. All in all, sen verran hyvä mieli jäi, että lähdin mukaan myös tulevana vuonna.
Seuraava vuosi menikin sitten jo vahvalla rutiinilla, varsinkin ku ryhmän koko oli tippunut puoleen - vain vaivaiset 6 henkeä. Jotenkin koin pienemmän ryhmäkoon paremmaksi, jopa intiimimmäksi, vaikka edellisenä vuonna saatiinkin enemmän kysymyksiä ja parempaa keskustelua aikaan useamman ihmisen voimin (vai olinko vain kehittynyt PRO:na ja osasin vastata kysymyksiin ennenkuin niitä edes esitettiin?). Tämän vuoden ihmemuisto: Muistan kun yksi fuksipalleroisistani kysyi harrastanko jotain urheilua ku on tuollaiset habat. Häh, joku huomas, että minussa on jotain lihastakin?! Jee!
VaraPRO-vuosi on helppo kiteyttää näin: Tehkää niinkuin minä sanon, eikä niinkuin minä tein. Pari kertaa pääsin myös ohjaamaankin, eli kai minusta jotain käytännön hyötyäkin sitten oli.
Yleisesti ottaen suosittelen PRO:ksi lähtemistä. Aivan kultaisen kokemuksen lisäksi ko. hommastahan saa pientä korvausta, mikä ei sekään mene hukkaan nykyisellä opintotuella. Lisäksi esiintymiskokemusta karttuu, oppii tuntemaan uudet uhr...fuksit ekana ja oppii organisoimaan (sekä aikatauluja että ohjauskertoja).
Ninni on päässyt näkemään minut silloin kun olin vielä aloitteleva PRO. Sisäisesti etsin vielä toimivaa ohjaustapaa, mutta yritin kyllä vakuuttaa pienille fukseille olevani kaikkivoipa ja -tietävä kansalliseepos, jolta saa kysyä niitä kuuluisia typeriä kysymyksiäkin. En tiedä kuinka onnistuin, mutta hyvää palautetta sain eikä kovin moni fuksi ainakaan jäänyt pois kyydistä (Yhtä lukuunottamatta. Kuulemma pienryhmäohjausta ei kannattanut hänen mielestään käydä, koska siitä ei saa tarpeeksi opintopisteitä... Hei haloo, olisikohan siinä PRO:ssa jokin muu tärkeämpää kuin nopat? Vieläkin puistattaa koko muisto...).
Muutamien yksittäisten muistojen lisäksi ekasta PRO-vuosikerrastani muistan parhaiten pienryhmäni koon - 12 henkeä! Ihan älytön määrä ihmisiä ohjattavaksi, nimiä opeteltavaksi jne. Ja minä sain vielä porukan molemmat ja ainoat Niinat (opin muistamaan teidän sukunimet oikein päin vasta hallitusvuonna, anteeksi vaan). Katkeruus maksimus. No ei, mukavan haastavaa, mutta silti palkitsevaa oli. All in all, sen verran hyvä mieli jäi, että lähdin mukaan myös tulevana vuonna.
Seuraava vuosi menikin sitten jo vahvalla rutiinilla, varsinkin ku ryhmän koko oli tippunut puoleen - vain vaivaiset 6 henkeä. Jotenkin koin pienemmän ryhmäkoon paremmaksi, jopa intiimimmäksi, vaikka edellisenä vuonna saatiinkin enemmän kysymyksiä ja parempaa keskustelua aikaan useamman ihmisen voimin (vai olinko vain kehittynyt PRO:na ja osasin vastata kysymyksiin ennenkuin niitä edes esitettiin?). Tämän vuoden ihmemuisto: Muistan kun yksi fuksipalleroisistani kysyi harrastanko jotain urheilua ku on tuollaiset habat. Häh, joku huomas, että minussa on jotain lihastakin?! Jee!
VaraPRO-vuosi on helppo kiteyttää näin: Tehkää niinkuin minä sanon, eikä niinkuin minä tein. Pari kertaa pääsin myös ohjaamaankin, eli kai minusta jotain käytännön hyötyäkin sitten oli.
Yleisesti ottaen suosittelen PRO:ksi lähtemistä. Aivan kultaisen kokemuksen lisäksi ko. hommastahan saa pientä korvausta, mikä ei sekään mene hukkaan nykyisellä opintotuella. Lisäksi esiintymiskokemusta karttuu, oppii tuntemaan uudet uhr...fuksit ekana ja oppii organisoimaan (sekä aikatauluja että ohjauskertoja).
Ninni
Tänä syksynä pyörähti käyntiin viides opiskeluvuosi, joten muistot ensimmäisestä vuodesta alkavat vähän hämärtyä. Muistan, että pienryhmässäni oli paljon ihmisiä, joista yhdellä oli sama nimi kuin minulla, yhdestä en kuullut ensimäisen päivän jälkeen mitään ja yksi oli diplomi-insinööri. Nolottaa vähän, mutta muiden henkilöllisyydet piti tarkistaa "luokkakuvastamme". Pienryhmänohjaaja jäi huomattavasti paremmin mieleen.
Minulla kävi tuuri saadessani pienryhmänohjaajakseni Kristan. Ei sillä, muutkin ohjaajat olivat hyviä, mutta Krista on hyvin samanhenkinen kuin itse olen. Elävimmin jäi mieleen hehkutus karpaloista ja viimeisellä ohjauskerralla tarjoiltu chilisuklaakakku. Ja kuten yläpuolen ja alapuolen kirjoittajat, minäkin toimin myöhemmin ohjaajana.. Herran vuonna 2012 sain ohjattavakseni kuusi pelokasta fuksia, joista (ylläripylläri) yksi oli Henna. Henna erottui muista, koska tulevan järjestöaktiivin haistaa jo kaukaa.
Päätin hakea ohjaajaksi vähän ex tempore, mutta ratkaisu tuntui heti oikealta. Olen lähtöisin isosta perheestä, joten useamman ihmisen kaitseminen/huomioonottaminen yhtä aikaa ei tuntunut erityisen hankalalta. Ohjauksen ohjenuorana käytin kahta periaatetta: 1. Jos en osaa jotain, sanon sen suoraan, 2. Oletusarvoisesti kaikki biokemistit ovat maailman parhaita ihmisiä. Toimin seuraavana vuonna varaohjaajana, mutta eipä minua paljoa silloin tarvittu (Hyvä pojat!).
Kummastakaan pienryhmästä ei tullut erillista, yhtenäistä porukkaa, varmaankin koska sellainen eriytyminen vähän sotii Histonin yleistä henkeä vastaan. Miksi nysvätä pienessä ryhmässä, kun voi pitää hauskaa koko killan voimin? Vasta muutettuani pois Oulusta olen tajunnut, kuinka valtavan kaveripiirin biokemistit muodostivatkaan. Aina oli joku lähdössä seuraksi syömään, aina oli joku soittamassa huonoa musiikkia kilttiksellä. Eikä koskaan ollut niin tökeröä keskustelunavausta, etteikö joku siihen olisi tarttunut. Sinä pieni fuksi siellä: nauti fuksiudesta. Olet kaikkien mielestä uusi ja jännä, joten nyt on helpointa tutustua myös vanhempiin opiskelijoihin.
Henna
Kävi nyt sitten niin, että minustakin tuli PRO. Vielä alkukeväästä ajattelin, etten nyt ota mitään extrahommaa ja huolehdin vain näistä velvollisuuksista, jotka olen jo haalinut itselleni, mutta toisin kävi. Olen toiminut fuksien kaitsijana nyt vasta pari viikkoa, joten osaan antaa ainoastaan ensivaikutelmat siitä, millaista tämä on ollut.
Kun olin itse Ninnin fuksipienokainen (ja Kristan varapienokainen), kaikki näytti ainakin fuksin silmissä sujuvan helpommin. Olimme pieni ryhmä, vain 6 fuksia. Oli tosi matala kynnys kysyä asioista. Varsinkin ensimmäisenä opiskeluvuonna pienryhmäohjaajat oli mulle jonkinlaisia esikuvia, Niinassa ja muissakin pienryhmäohjaajissa on paljon asioita, joita ihailen edelleen ja tuntuu nyt tosi omituiselta olla (ehkä) samassa asemassa jollekin toiselle. En oikeastaan hirveästi muista PRO-kerroista mitään. Lähinnä sen, että ne olivat tosi sujuvia. En tajua, miten Ninni onnistui vetämään kaiken niin hyvin.
Olin tavallaan ajatellut vielä itseäni vähän fuksina. En jotenkin voi uskoa, että tämä on jo kolmas opiskeluvuosi. Kuvittelin, että en ainakaan käyttäisi pienryhmäohjauksessa sellaista sanastoa, mitä uudet opiskelijat ei ymmärrä, mutta heti ensimmäisenä päivänä aloin puhumaan prujuista, selittämättä ensin mitä ne ovat. Tajusin onneksi kysyä, että olinko selittänyt sitä sanaa. Asiat ei muutenkaan ole sujuneet ehkä ihan niin jouhevasti kuin etukäteen kuvittelin. Ajattelin, että 11 opiskelijaa ei paljoa eroa 6:sta, mutta se viisi lisää on aika paljon. Joudun ihan tosissani miettimään mihin 12 ihmistä mahtuu, niin että keskustelu kaikkien välillä on mahdollista. Ohjaamista vaikeuttaa myös se, että omat luentoni ovat toisella puolen Oulua kuin fuksien. Tähän mennessä ohjauskertani ovat ehkä vähän enemmän minun luennointiani kuin mitä toivoisin. Ongelma tässä tyylissä on myös se, että kärsin ehkä hienoisesta esiintymiskammosta. Korvaan tämän opetuksen mahdollisen sekavuuden sillä, että lähettelen fukseille romaanin mittaisia maileja, jossa kertaan asiat.
Yllättäen minun fuksini eivät ole ollenkaan niin pelokkaan oloisia kuin minun pienryhmäni silloin parin vuoden takaa. Ainakin ne vaikuttavat paljon rohkeammilta kuin mitä itse olin (tai sitten vain peittävät hermostuneisuuden hyvin). Toivon kovasti, että olen tälle jalolle fuksivuosikerralle helposti lähestyttävä hahmo, jolta saa aina tulla kysymään, vaikka minua ei näekkään joka päivä.
Tässä ja tulevissa lukuvuosissa minua huolestuttaa se pysyvätkö Histonit edelleen yhtä tiiviinä porukkana. Yritän tehdä parhaani, että fuksit tutustuisivat myös vanhempiin opiskelijoihin eri kampuksilla olosta huolimatta, mutta saa nähdä miten käy. Tällä hetkellä näyttää vielä ihan hyvältä, mutta toisaalta en ole oikein päässyt näkemän pikkuisiani ohjauskertojen ulkopuolella, joten paha sanoa mitään. Ainakin olen saannut ne innostettua mukaan syksyn ekoihin tapahtumiin.
Kun olin itse Ninnin fuksipienokainen (ja Kristan varapienokainen), kaikki näytti ainakin fuksin silmissä sujuvan helpommin. Olimme pieni ryhmä, vain 6 fuksia. Oli tosi matala kynnys kysyä asioista. Varsinkin ensimmäisenä opiskeluvuonna pienryhmäohjaajat oli mulle jonkinlaisia esikuvia, Niinassa ja muissakin pienryhmäohjaajissa on paljon asioita, joita ihailen edelleen ja tuntuu nyt tosi omituiselta olla (ehkä) samassa asemassa jollekin toiselle. En oikeastaan hirveästi muista PRO-kerroista mitään. Lähinnä sen, että ne olivat tosi sujuvia. En tajua, miten Ninni onnistui vetämään kaiken niin hyvin.
Olin tavallaan ajatellut vielä itseäni vähän fuksina. En jotenkin voi uskoa, että tämä on jo kolmas opiskeluvuosi. Kuvittelin, että en ainakaan käyttäisi pienryhmäohjauksessa sellaista sanastoa, mitä uudet opiskelijat ei ymmärrä, mutta heti ensimmäisenä päivänä aloin puhumaan prujuista, selittämättä ensin mitä ne ovat. Tajusin onneksi kysyä, että olinko selittänyt sitä sanaa. Asiat ei muutenkaan ole sujuneet ehkä ihan niin jouhevasti kuin etukäteen kuvittelin. Ajattelin, että 11 opiskelijaa ei paljoa eroa 6:sta, mutta se viisi lisää on aika paljon. Joudun ihan tosissani miettimään mihin 12 ihmistä mahtuu, niin että keskustelu kaikkien välillä on mahdollista. Ohjaamista vaikeuttaa myös se, että omat luentoni ovat toisella puolen Oulua kuin fuksien. Tähän mennessä ohjauskertani ovat ehkä vähän enemmän minun luennointiani kuin mitä toivoisin. Ongelma tässä tyylissä on myös se, että kärsin ehkä hienoisesta esiintymiskammosta. Korvaan tämän opetuksen mahdollisen sekavuuden sillä, että lähettelen fukseille romaanin mittaisia maileja, jossa kertaan asiat.
Yllättäen minun fuksini eivät ole ollenkaan niin pelokkaan oloisia kuin minun pienryhmäni silloin parin vuoden takaa. Ainakin ne vaikuttavat paljon rohkeammilta kuin mitä itse olin (tai sitten vain peittävät hermostuneisuuden hyvin). Toivon kovasti, että olen tälle jalolle fuksivuosikerralle helposti lähestyttävä hahmo, jolta saa aina tulla kysymään, vaikka minua ei näekkään joka päivä.
Tässä ja tulevissa lukuvuosissa minua huolestuttaa se pysyvätkö Histonit edelleen yhtä tiiviinä porukkana. Yritän tehdä parhaani, että fuksit tutustuisivat myös vanhempiin opiskelijoihin eri kampuksilla olosta huolimatta, mutta saa nähdä miten käy. Tällä hetkellä näyttää vielä ihan hyvältä, mutta toisaalta en ole oikein päässyt näkemän pikkuisiani ohjauskertojen ulkopuolella, joten paha sanoa mitään. Ainakin olen saannut ne innostettua mukaan syksyn ekoihin tapahtumiin.
Ihana toi Pampers laatikko!
VastaaPoista